Ei siitä ole mitään kerrottavaa

On ollu monta päivää sellainen olo että pitäisi tänne kirjoitella, mutta jotenkin en sitten oo vaan jaksanut. Nyt aattelin kuitenkin yrittää.

Tässä ihan muutamien viikkojen sisällä oon huomannut, että en kerro töissä elämästäni tai itsestäni käytännössä mitään. Viimeisimmässä työvuorossa rajottuneisuuteni tuli itselleni hyvinkin esiin, kun keskustelussa jokainen vuorollaan esitti omia kokemuksiaan aiheesta. Vaikka itse istuin muiden mukana ja seurasin avoimesti keskustelua, sain vain harvoin oman suuni auki. Minun on muutenkin vaikea olla joukossa äänessä ja takaraivossa pyöri muutenkin ajatus: miksi ketään kiinnostaisi juuri minun kokemukseni tai mielipiteeni, joten turha sitä on edes yrittää aukaista suutaan.

Huomasin mietiskellessäni edellä olevaa casea, että mulla on jo monen vuosien mittainen kokemus siitä, miltä tuntuu kun muita ei kiinnosta mun asiat. Tuntuu, että niin on ollut aina. Tai onhan mulla tällä hetkellä ehkä mummo ja puolikaveri, jotka kyselee mun kuulumisia mutta silti koen, ettei sekään ole sellaista 100 prosenttisen aitoa kiinnostusta siitä miten mulla menee. Eniten sattuu se, että ne kaverit joita pidän itselleni tärkeimpinä eivät ole kiinnostuneita mun kuulumisista eivätkä näkemisestä. Onkohan mulla syntymämerkkinä otsassa joku "älä välitä tästä"-leima?

Toisaalta häpeän tän hetkistä elämääni niin paljon, etten siitä halua lähteä töissäkään vieraille ihmisille (käsittää kaikki työkaverit) kertoilemaan. Ja eihän mulla oo siitä mitään kerrottavaa: käyn töissä ja lopun ajan makaan himassa koiran kanssa tekemättä yhtään mitään. Ei kauhean mielenkiintoista ja jännittävää kerrottavaa.

En mä sitten tiedä millainen harhakäsitys mulla on siitä, millaista sen oikean hyvän elämän kuuluisi olla tai millaista on muiden arki. Mun omani vaan tuntuu tosi masentavalta. Ja raskaalta, en vaan oikeasti jaksaisi tehdä edes niitä pakollisia velvollisuuksia. Jos nyt itse mietin mitä tästä arjesta puuttuu niin vastaus on yksiselitteisesti muut ihmiset. Jos mulla ois kavereita joita nähdä tai poikaystävä (sen päivän kun näkis) niin varmasti kokisin elämäni mielekkäämpänä. Tällä hetkellä vaan kaikki asuvat ympäri Suomea ja viimeisimmästä miesjutustakin alkaa olemaan yli kaksi vuotta.

Mulla on harvoin muita sosiaalisia kontakteja työn ulkopuolella ja tuntuukin, että alan nauttimaan jotenki tästä erakon elämästä tavallaan. Lenkeillä huomaan valitsevani sellaiset reitit missä ei toivon mukaan tule muita ihmisiä vastaan. En mene rappukäytävään, jos ovella tai käytävässä on joku muu samaan aikaan. Kaupassakin käynti ahdistaa siellä olevien ihmisten takia.

Tänään kauhukseni seinänaapurini tuli minua vastaan rappumme edessä ja kehtasi vielä huutaa mulle, että mennään samalla hissillä. Ei siinä muuta auttanut kun alistua kohtaloonsa ja kuunnella naapurin juttuja nelisen kerrosta ylöspäin. Kai tuo yksinäisyyttään halusi kontaktiin kanssani mutta itse koen hänen olleen mulle vittumainen. Ja tuo tapaus pilasi päiväni. Jään todennäköisesti pyörittelemään loppupäiväksi päässäni miksi tuokin ihminen halusi olla mulle ilkeä ja mitähän se nytkin musta ajattelee kun olin niin sosiaalisestikykenemätön tuon pienen hetken ja syöksyin kompelösti turvaan asuntooni kesken hänen lauseensa.

Mä taidan olla liian heikko kohtaamaan vieraita ihmisiä. Siis omana itsenäni. Töissähän tapaan päivittäin satoja ihmisiä ongelmitta mutta silloin ammattiroolissani. Omana itsenäni en ehkä kestäisi puolta tuntia pidempään. Ajatus siitä, ettei musta voi pitää ja olen jotenkin outo ja luotaantyöntävä elää mussa vahvana varmaan loppuelämäni. En sitten tiedä voisiko ajatuksessa olla jotain perääkin, jos se noin vahvasti on päähäni iskostunut. Kenties.

Olen taas välillä miettinyt avun hakemista itselleni mutta loppujen lopuksi en usko, että ongelmiani pidettäisiin vielä niin vakavina että kannattaisi mitään tehdä. Olen kuitenkin työkykyinen ja pintapuolisin vaikutan onnistuneeni ja pärjääväni elämässäni. Pään sisällä vain on edelleen vuosia jatkunut kaaos ja suru tästä elämästä. Ja valitettavasti pelastukseni on rakastavat ihmissuhteet, joita ei minulle pystytä reseptillä määräämään enkä voi niitä kaupasta lähteä ostamaan. Jos ei ihmettä tapahdu niin se on roikuttava tässä löysässä hirressä loppu elämä ja kuolinvuoteella todettava, että tällainen oli mun elämä. Harmaa, ankea ja yksinäinen.

Uupuneisuutta

Uusi vuosi meni kivasti, mulla oli mukavaa. Nyt iski taas se sama tuttu harmaa arki, jo pelkkä sen toteaminen väsyttää.

Menin tänään rustaamaan nimeni uuteen työsoppariin. Vaikka niin olen tässä todennut, että toi nykyinen työ vie mun kaikki voimat niin silti mä taas lupauduin. Toisaalta hieman pakonkin edessä, koska
a) tarvin rahaa
b) haluan kehittyä ja oppia alallani
c) tarvin työkokemusta
d) mulla on jatkolle joka tapauksessa muita suunnitelmia eli en tule olemaan tuolla todellakaan loppu elämääni.

Kai tää on taas tätä ainaista epämukavuusalueelle asettumista mitä tunnun harrastavan ihan joka käänteessä. Koskaan ei näköjään voi olla vaan niin, että kaikki tuntuis mukavalta. Ja toisaalta tällanen kasvattaa ja opettaa eniten, tavallaan jokasesta päivästä selviytyminen on jonkinlainen onnistumisen kokemus (vaikka harvoin se siltä tuntuu kun on sössiny oikein urakalla kaiken mahdollisen).

Tässä taas kamppailen yhden ison ongelmani kanssa: mua väsyttää ihan hulluna mutta en haluais käydä nukkumaan, ettei huominen tulis liian nopeesti. Tarvisin aina vähintään 48h pituisen vuorokauden, että pystyisin palautumaan ja nollautumaan kaikesta. Hengailen tässä nyt vielä hetken aikaa ja sitten käperryn peiton alle.

Täällä tänään

Mulla hajos kone niin jääny tää kirjoitteluharrastus taas toviksi. Jännä miten mua itteeni ärsyttää jos joku perustelee kirjotustaukoaan edellisen kaltaisella syyllä ja nyt itse kirjoittelen tähän samalla tavalla. Sen lisäksi aina ajattelen muiden keksineen laiskuudelleen vain ko. tekosyyn vaikka nyt itseni kohdalla tämä on ollut täysin totta. En tiedä tajusinko edes itsekään mitä just yritin selittää mutta en jaksa lukea taaksepäin korjatakseni - oon liian väsynyt.

Tässä välissä on ollu loma ja tuttuun tapaan töitä ihan tarpeeksi. Loma oli enemmän kuin tarpeen ja olisi saanut jatkua muutaman kuukauden vaikka eteenpäin. Ammatillinen itsetunto on laskenu jo miinuksen puolelle - en tiedä kärvistelläänkö tällä menolla edes kesään asti samassa paikassa. Elämässä tarvitsee onnistumisen kokemuksia ja sitä tuo työpaikka ei ole toistaiseksi kovin usein tarjonnut.

Vaikka aina haaveilen aktiivisesta ja sisällöltään rikkaasta elämästä niin olen taas löytänyt itseni tuijottamasta turhanpäiväisiä ohjelmia tai selailemassa netin ihmeellistä maailmaa. Nyt vaan tuntuu, ettei perse eikä selkä enää kestä jatkuvaa istumista tai makaamista. Pitäisi lähteä kunnolla liikkumaan, mutta millä energialla ja ajalla? Kumpaakaan ei mulla käytännössä ole. Jatkan siis haaveilemista terveestä ja hyvännäköisestä kropasta samalla kun nään perseeni leviävän peilissä ja selluliittimuhkuroiden levittäytyessä ja syventyessä pakaroissa ja reisissä.

Nukkumaankin tässä kai pitäisi käydä, että huomenna jaksaisi suht ajoissa suorittaa suunnitellut kuviot. Mieluiten vain kyllä norkoilisin koneella. Vaikka persehän mulla on nyttenkin jo tunnoton istumisesta.

Mun päivä tänään

Tänään heräsin herätyskellon soittoon klo 11 ja puoliunessa hapuillen siirsin herätyksen tuntia myöhemmäksi. Tunnin päästä oli edelleen tuskallista nousta lämpimän ja pehmeän sängyn uumenista ja kolme torkutustahan sekin vaati. Meikit naamaan, pika-aamupala ja menoks.

Kävin lauleskelemassa tunnin verran ja voi vitsi että jäi hyvä fiilis! Tuntui, että jopa onnistuin jossain ja nautiskelin koko touhusta ihan täysillä. Opettajakin oli hyvällä tuulella, jes. Kauheesti hiottiin mun hengitystä: mun pitää kauheesti keskittyy siihen että hengitän oikein ja rentoutan itteni ennen laulamista. Vähän on vielä lihakset hukassa mutta pikkuhiljaa ne taitaa sieltä löytyä. En olisi kyllä alussa arvannut, että laulaminen on niin kokonaisvaltaista ja että siihen tarvitaan koko kroppaa - nyt se on kyllä tullut harvinaisen selväksi.

Eksyin sisustuskauppaan ja lähtihän sieltä taas viidelläkympillä kynttilöitä ja muita somisteita - lompakko ei todellakaan kiitä, vaan oon nyt ihan pee aa. Viimeistään sen jälkeen kun kävin ruokakaupassa hakemassa taas pariksi päiväksi jotakin suuhun pantavaa. Ja palkkapäiväänhän on se 10 vrk ja tilillä 20€ rahaa, ei hyvä ei.

Himassa kokoilin lipastoa ja siivosin. Ihanaa kun nyt on taas puhdas koti ja lisää sisustustuotteita esillä! Lohipullien ja kasvisten jälkeen kaivauduin sohvan nurkkaan tuijottamaan lempparisarjaa tortillasipsien ja salsadipin kanssa, nam! Tässä ennen nukkumaanmenoa oon fiilistelly eri biisejä, joista tulee vaan ihan helvetin hyvä mieli ja olo, tässä muutama niistä:

Apulanta - Valot pimeyksien reunoilla

Nikke Ankara feat. Aki Tykki - Värifilmi

Vilma Alina - Ota mut niin

Robin feat. Santa Cruz, Nikke Ankara, Brädi, Jussi 69 - Yö kuuluu meille

Taas kantapään kautta

Ahdistaa. Taas vaan pyörii työt päässä, vaikka pitäisi jo ajatella kaikkea ihan muuta, vaikkapa seuraavia vapaita. Tuntuu, etten oo tarpeeksi hyvä työssäni ja ettei mulla oo osaamista siihen mitä teen. Vituttaa kun joka työpäivästä jää käteen epätoivo, vitutus ja pohdinta siitä, pitäisikö vaan lähteä joihinkin ihan muihin hommiin.

Niin kauan kun tapahtumat pysyvät rauhallisena niin kerkeän vielä mukaan, mutta äkkitilanteissa menen ihan jäihin. En osaa ajatella järkevästi vaan menen ihan lukkoon ja sulkeudun johonkin omaan pieneen kuplaani. En osaa avata suutani tai tehdä oikeita juttuja. Musta tulee vielä epävarmempi kuin normaalisti. Pää ei vaan yksinkertaisesti enää toimi.

En tiedä onko liioiteltua ajatella näin, mutta tänään joku meinasi kuolla mun takiani. Sen takia, etten osannut arvioida tilannetta enkä ottanut näkemääni tosissaan. Tuudittauduin ajatukseen "eihän nyt oikeesti tässä mitään voi olla". Ja se oli väärin. Mun ois pitäny avata suuni (siis vielä jollekin muullekin kuin yhdelle ainoalle ihmiselle) ja kyseenalaistaa tilanne. Ja huomata, että nyt mun osaamiseni loppuu. Tajusin kyllä, että jokin on nyt vialla mutta en osannut toimia tilanteen vaatimalla tavalla. Olihan mulla siinä toisaalta vanhempi ja viisaampi, jonka olisi pitänyt ottaa koppi tilanteesta - mutta hän ei ottanut. Kai siinä oli sitten useampi heikko lenkki kuin minä - kai.

Eniten mua tässä kuitenkin ahdistaa se, mitä MUUT ajattelee musta. Jos joku sai tietää, että mä olin asioita hoitamassa alkuvaiheessa. Ja että olin myös koko ajan lähettyvillä. Syyttävätkö he mua vai vastaavaa vai meitä kaikkia? Jotenkin vaan nään, että he päivittelisivät mulle. Ja paraikaakin varmaan puhuvat paskaa siitä, miten nuiva ja typerä olen. Ainakin se punapää, joka vihaa mua ja kyllä se blondikin.

Parhaitenhan sitä taitaa oppia kantapään kautta. Toivottavasti tämänkin päiväisestä jäisi jotakin kehittävää käteen tulevaisuutta ajatellen. Ainakin aion olla kriittisempi ja jakaa ajatukseni, olivatpa ne muiden mielestä miten typeriä tahansa. Mieluummin annan itsestäni typerän kuvan kuin, että annan asioiden olla ja toivon parasta.

Kaikesta voi stressata

Kun elämänsisältö on työ - se on helvetin raskasta. Jos mulla ois muuta elämää niin pystyisin varmasti unohtamaan työasiat samantien kun astelen ulos työpaikan ovesta. Ja näin oon myös kokenu aikasemmissa työpaikoissa, jolloin mulla on ollu joko koulujuttuja, kavereita tai "perhe" siinä ympärillä viemässä mun ajatuksia työstä muualle. Nyt kun se on ainoa asia mitä mun elämässä tapahtuu niin vapaalla negatiiviset tapahtumat on mulla jatkuvasti mielessä. Tuntuu, etten edes muista mitään positiivisia juttuja, mitkä taas aiemmissa työpaikoissa ovat hallinneet mun vapaa-ajan mietteitä satunnaisesti.

Tänään tosin mulla oli "muutakin elämää" eli töiden jälkeen kävin noin neljän kilometrin kävelylenkillä ja katselin taas pari jaksoa Supernaturalia. On suorastaan surkuhupaisaa huomata mun rapakunto: nyt jo mun jalkoja jomottelee tuon KÄVELYlenkin jälkeen! Saatana että musta on tullu saamaton ja laiska. Mieluiten vaan makaisin sohvalla ja tuijottaisin telkkaria, vessaan kävelykin on liian raskasta mulle nykyään. Ois ihana vaan vajota omaan pieneen maailmaansa päiväkausiksi eikä tarvis lähteä minnekään neljän seinän sisältä.

Huomaan tässä kirjotellessani, että oon onnistunu haalimaan itelleni stressattavaa vähän joka aihealueelta. Tänään töissä hiljaisena hetkenä googlailin miten selluliitin saisi pois taas nähtyäni vessan peilistä isot muhkuraiset reiteni ja pakarani. Mulla ei ennen e-pillereitä (jotka olen jo vuosi sitten lopettanut) ollut koskaan ollut minkäänlaista selluliittiongelmaa mutta TADAM! pillereiden jälkeen mulla on niin saatanasti selluliittia, että se näkyy ihan seistessäkin. Oon jo miettiny kaikki himourheilut, paastolaihtumiset, rasvaimut sun muut mutta mitään noista en pysty toteuttamaan loppujen lopuksi, koska mulla ei ole
a) minkäänlaista itsehillintää ruuan kanssa,
b) motivaatiota liikunnan suhteen eikä
c) rahaa.
Taidan siis loppuelämän viettää kaikki julkiset alastomuudet vähintään burkhassa - aivan loistavaa.

Mä oon jotenkin nyt taas vaan niin loppu ja stressaantunu kaikesta, että haluaisin vaan itkeä mutta jostain syystä en pysty. Sen sijaan oon nyt polttanu aina vitutusröökejä vaikka normaalisti oon ollu lähinnä viihderöökaaja - tosin silloin aika ketjupolttajameiningillä. Toivon, että nää kaikki asiat jotenki selviäis (lue: saisin korvieni väliin rauhan) ja mulle ilmaantuis jotain oikeetakin sisältöä tähän kurjuuteen.

Työ"kaverit"

Mulla on tänään vapaapäivä. Ja mitä mä mietin? Töitä. Tai tarkemmin työ"kavereita". Työyhteisömme on varsin iso ja siihen tottakai mahtuu jos jonkinlaista persoonaa. Eikä siinä mitään, erilaisuus on ihan piristävää ja mielenkiintoista. Kuitenkin tuntuu, että liian monelta unohtuu miten työkavereille käyttäydytään - mitä on kollegiaalisuus.

Suurin osa työpaikallani on noin keski-ikäisiä naisia, jotka tällä elämänkokemuksella ovat osoittautuneet hankalimmaksi ihmistyypiksi. Johtuneeko kärttyisyys ja vittumaisuus (enteilevistä) vaihdevuosista, sitä en tiedä. Osalla toki on jotakin persoonallisuusproblematiikkaakin ja kapeutunutta käsitystä todellisuudesta, koska ovat tehneet samaa työtä samassa paikassa sen about 30 vuotta. Edellä mainitut eivät kuitenkaan millään oikeuta olemaan ilkeitä muille työntekijöille.

Olen tässä huomannut, että työssäviihtymiseen vaikuttaa valtavasti juurikin ne työkaverit. Vaikka muuten olisi paska päivä töissä niin hyvien kolleegoiden kanssa päivästä jää silti jokseenkin siedettävä fiilis. Sitten taas jos olet kärvistellyt kahdeksan tuntia jonkun kusipään kanssa niin oli päivä sisällöltään miten iisi tahansa niin vituttaa vielä kotonakin. Ja mulla on menny välillä viikkojakin pilalle sen takia, että on jääny vaan niin pohjattoman paska fiilis jonkun työntekijän sanomisista tai kohtelusta.

Helposti sitä kääntyy etsimään itsestään vikoja ja rypemään niissä, jos joku sanoo sulle pahasti. Vaikka usein voisi käskeä itse vittuilijan katsomaan peiliin. Hänellähän se huono päivä on, jos ei osaa käyttäytyä ja olla ihmisiksi muille. Mutta harvat sitä itse tajuaa - valitettavasti.

Oon tässä huomannu, että vaikka tavallaan pääsen noista asioista lopulta yli, niin noi jutut kuitenkin kummittelee mua jälkikäteen pyörimällä mun mielessä. Tilanteet tulee mulle uudelleen ja uudelleen mieleen ja jään miettimään mitä olisin voinut silloin tehdä tai sanoa toisin. Tai moitin itseäni siitä, miksen tehnyt tai sanonut sitä tai tuota vittuilijalle. Pakostakin oon miettinyt, että onko mun naamassa tai käytöksessä jotakin sellaista mikä saa ihmiset olemaan ilkeitä mulle, koska nyt niin on käynyt sekä töissä että eilen laulunopettajani kanssa. Vai onko se ilkeily oikeasti suurimmaksi osaksi vain sen sanojan vastuulla ja omissa ongelmissa ja puutteissa?

Tämäkin aamupäivä on taas melkeinpä piloilla sen takia, että olen pakonomaisesti miettinyt kauhukuvia siitä, että joudun huomenna työskentelemään jonkun vähemmän mukavan kolleegan kanssa. Vaikka turhahan sitä on stressata etukäteen mutta en voi itselleni minkään. Tää stressaaminen ei edesauta mitään ja tilanteeseen joutuessahan sitä on vain selviydyttävä ehkäpä vielä liikoja miettimättä. Ja jos oikeesti joku on todella vittumainen niin ainahan mulla on mahdollisuus ottaa asia puheeksi esimiehen kanssa. Tosin tuntuu, että vittuilu ja ilkeily saisi olla todella räikeää ennen kuin sitä esimiehelle asti veisi. Ensin varmaan pitäisi ottaa asia puheeksi ite kusipään kanssa. Mutta kun sekin on niin hankalaa kun mieluummin tyydyn yleensä olemaan hiljaa ja kiroamaan itsekseni tai jollekin toiselle työkaverille.

Kai mä tästä siirryn loppupäiväksi makaamaan sohvalle ja tuijottamaan lempitv-sarjaani, jos vaikka pystyisin olla jatkuvasti miettimättä huomista työpäivää. Ja niitä mukaviakin työkavereita siellä työpaikalla on enemmän kuin kusipäitä eli suurimmaksi osaksi töissä on ihan siedettävää. Ja enhän mä tonne loppuelämäkseni jää ja aina tuolta pääsee aiemmin pois jos haluaa. Kai mä nyt kannustin itteäni tarpeeksi tähän loppuun?