Tässä ihan muutamien viikkojen sisällä oon huomannut, että en kerro töissä elämästäni tai itsestäni käytännössä mitään. Viimeisimmässä työvuorossa rajottuneisuuteni tuli itselleni hyvinkin esiin, kun keskustelussa jokainen vuorollaan esitti omia kokemuksiaan aiheesta. Vaikka itse istuin muiden mukana ja seurasin avoimesti keskustelua, sain vain harvoin oman suuni auki. Minun on muutenkin vaikea olla joukossa äänessä ja takaraivossa pyöri muutenkin ajatus: miksi ketään kiinnostaisi juuri minun kokemukseni tai mielipiteeni, joten turha sitä on edes yrittää aukaista suutaan.
Huomasin mietiskellessäni edellä olevaa casea, että mulla on jo monen vuosien mittainen kokemus siitä, miltä tuntuu kun muita ei kiinnosta mun asiat. Tuntuu, että niin on ollut aina. Tai onhan mulla tällä hetkellä ehkä mummo ja puolikaveri, jotka kyselee mun kuulumisia mutta silti koen, ettei sekään ole sellaista 100 prosenttisen aitoa kiinnostusta siitä miten mulla menee. Eniten sattuu se, että ne kaverit joita pidän itselleni tärkeimpinä eivät ole kiinnostuneita mun kuulumisista eivätkä näkemisestä. Onkohan mulla syntymämerkkinä otsassa joku "älä välitä tästä"-leima?
Toisaalta häpeän tän hetkistä elämääni niin paljon, etten siitä halua lähteä töissäkään vieraille ihmisille (käsittää kaikki työkaverit) kertoilemaan. Ja eihän mulla oo siitä mitään kerrottavaa: käyn töissä ja lopun ajan makaan himassa koiran kanssa tekemättä yhtään mitään. Ei kauhean mielenkiintoista ja jännittävää kerrottavaa.
En mä sitten tiedä millainen harhakäsitys mulla on siitä, millaista sen oikean hyvän elämän kuuluisi olla tai millaista on muiden arki. Mun omani vaan tuntuu tosi masentavalta. Ja raskaalta, en vaan oikeasti jaksaisi tehdä edes niitä pakollisia velvollisuuksia. Jos nyt itse mietin mitä tästä arjesta puuttuu niin vastaus on yksiselitteisesti muut ihmiset. Jos mulla ois kavereita joita nähdä tai poikaystävä (sen päivän kun näkis) niin varmasti kokisin elämäni mielekkäämpänä. Tällä hetkellä vaan kaikki asuvat ympäri Suomea ja viimeisimmästä miesjutustakin alkaa olemaan yli kaksi vuotta.
Mulla on harvoin muita sosiaalisia kontakteja työn ulkopuolella ja tuntuukin, että alan nauttimaan jotenki tästä erakon elämästä tavallaan. Lenkeillä huomaan valitsevani sellaiset reitit missä ei toivon mukaan tule muita ihmisiä vastaan. En mene rappukäytävään, jos ovella tai käytävässä on joku muu samaan aikaan. Kaupassakin käynti ahdistaa siellä olevien ihmisten takia.
Tänään kauhukseni seinänaapurini tuli minua vastaan rappumme edessä ja kehtasi vielä huutaa mulle, että mennään samalla hissillä. Ei siinä muuta auttanut kun alistua kohtaloonsa ja kuunnella naapurin juttuja nelisen kerrosta ylöspäin. Kai tuo yksinäisyyttään halusi kontaktiin kanssani mutta itse koen hänen olleen mulle vittumainen. Ja tuo tapaus pilasi päiväni. Jään todennäköisesti pyörittelemään loppupäiväksi päässäni miksi tuokin ihminen halusi olla mulle ilkeä ja mitähän se nytkin musta ajattelee kun olin niin sosiaalisestikykenemätön tuon pienen hetken ja syöksyin kompelösti turvaan asuntooni kesken hänen lauseensa.
Mä taidan olla liian heikko kohtaamaan vieraita ihmisiä. Siis omana itsenäni. Töissähän tapaan päivittäin satoja ihmisiä ongelmitta mutta silloin ammattiroolissani. Omana itsenäni en ehkä kestäisi puolta tuntia pidempään. Ajatus siitä, ettei musta voi pitää ja olen jotenkin outo ja luotaantyöntävä elää mussa vahvana varmaan loppuelämäni. En sitten tiedä voisiko ajatuksessa olla jotain perääkin, jos se noin vahvasti on päähäni iskostunut. Kenties.
Olen taas välillä miettinyt avun hakemista itselleni mutta loppujen lopuksi en usko, että ongelmiani pidettäisiin vielä niin vakavina että kannattaisi mitään tehdä. Olen kuitenkin työkykyinen ja pintapuolisin vaikutan onnistuneeni ja pärjääväni elämässäni. Pään sisällä vain on edelleen vuosia jatkunut kaaos ja suru tästä elämästä. Ja valitettavasti pelastukseni on rakastavat ihmissuhteet, joita ei minulle pystytä reseptillä määräämään enkä voi niitä kaupasta lähteä ostamaan. Jos ei ihmettä tapahdu niin se on roikuttava tässä löysässä hirressä loppu elämä ja kuolinvuoteella todettava, että tällainen oli mun elämä. Harmaa, ankea ja yksinäinen.
