Ei vaan nappaa

Miksei mulla oo minkäänlaista ammatillista itsetuntoa? Tai tykkäänkö mä ylipäätänsä näistä mun alan hommista mut en vaa oo pystyny myöntämää sitä itelleni saati muille? Ei tää vaan voi olla niin, että joka työpäivän jälkeen on vaan paska fiilis ja vitutus, eikä töihin tee mieli mennä enää ikinä. Ja nämäkin kerrat oon menny oikeastaan pelkästään rahan takia.

Minkäänlaista nautintoa en koe saavani duunista eli kaipa se kertoo siitä, että on todellakin aika vaihtaa hommia (tai jopa alaa). Jotenkin vaan tunnen jotain kummaa häpeää tästä fiiliksestä. Tulee sellanen fiilis, että muut ajattelee mun ajatelleen ennen kouluttautumista tän työn olevan jotain coolia ja glamouria ja että nyt olisin karvaasti pettynyt työn todelliseen luonteeseen ja siksi vaihtamassa alaa. Pakko myöntää, että tuossa on pientä totuuttakin seassa vaikka eihän se nyt ihan noin kuitenkaan ole mennyt, Mutta myönnän, että olen pettynyt siihen, mitä tää työ sitten oikeesti on. Tai en tiedä, oonko eniten pettyny itseeni kun en osaa edes perusjuttuja vai työilmapiireihin ja työkavereihin.

Mua vituttaa tajuta, että vaikka kuinka yritän niin mä en vaan oo hyvä tässä hommassa. En niin millään. Vaikka lukisin kaikki kirjat ja joka opettais mulle kaiken kädestä pitäen, niin mä en vaan jotenkin sovellu näihin hommiin. Pakko tämäkin on yrittää nyt viimeistään ymmärtää ja hyväksyä. Onneksi en kuitenkaan oo jääny tuleen makaamaan vaan oon järjestäny asiolle muun suunnan. Tosin rahan takia pakko välillä käydä pilaamassa fiiliksensä moneksi viikoksi aina toisinaan.

Mä niin haluisin nyt kirjottaa ja vaan avautua kaikenmaailman asioista mutta en vaan jaksa. Koska olin kitumassa viime yön. Kait se on ihan ymmärrettävää olla nyt väsynyt. Ja pitäis ymmärtää käydä nukkumaan. Ja niin varmaan kohta teenkin. Moi.

Ei siitä ole mitään kerrottavaa

On ollu monta päivää sellainen olo että pitäisi tänne kirjoitella, mutta jotenkin en sitten oo vaan jaksanut. Nyt aattelin kuitenkin yrittää.

Tässä ihan muutamien viikkojen sisällä oon huomannut, että en kerro töissä elämästäni tai itsestäni käytännössä mitään. Viimeisimmässä työvuorossa rajottuneisuuteni tuli itselleni hyvinkin esiin, kun keskustelussa jokainen vuorollaan esitti omia kokemuksiaan aiheesta. Vaikka itse istuin muiden mukana ja seurasin avoimesti keskustelua, sain vain harvoin oman suuni auki. Minun on muutenkin vaikea olla joukossa äänessä ja takaraivossa pyöri muutenkin ajatus: miksi ketään kiinnostaisi juuri minun kokemukseni tai mielipiteeni, joten turha sitä on edes yrittää aukaista suutaan.

Huomasin mietiskellessäni edellä olevaa casea, että mulla on jo monen vuosien mittainen kokemus siitä, miltä tuntuu kun muita ei kiinnosta mun asiat. Tuntuu, että niin on ollut aina. Tai onhan mulla tällä hetkellä ehkä mummo ja puolikaveri, jotka kyselee mun kuulumisia mutta silti koen, ettei sekään ole sellaista 100 prosenttisen aitoa kiinnostusta siitä miten mulla menee. Eniten sattuu se, että ne kaverit joita pidän itselleni tärkeimpinä eivät ole kiinnostuneita mun kuulumisista eivätkä näkemisestä. Onkohan mulla syntymämerkkinä otsassa joku "älä välitä tästä"-leima?

Toisaalta häpeän tän hetkistä elämääni niin paljon, etten siitä halua lähteä töissäkään vieraille ihmisille (käsittää kaikki työkaverit) kertoilemaan. Ja eihän mulla oo siitä mitään kerrottavaa: käyn töissä ja lopun ajan makaan himassa koiran kanssa tekemättä yhtään mitään. Ei kauhean mielenkiintoista ja jännittävää kerrottavaa.

En mä sitten tiedä millainen harhakäsitys mulla on siitä, millaista sen oikean hyvän elämän kuuluisi olla tai millaista on muiden arki. Mun omani vaan tuntuu tosi masentavalta. Ja raskaalta, en vaan oikeasti jaksaisi tehdä edes niitä pakollisia velvollisuuksia. Jos nyt itse mietin mitä tästä arjesta puuttuu niin vastaus on yksiselitteisesti muut ihmiset. Jos mulla ois kavereita joita nähdä tai poikaystävä (sen päivän kun näkis) niin varmasti kokisin elämäni mielekkäämpänä. Tällä hetkellä vaan kaikki asuvat ympäri Suomea ja viimeisimmästä miesjutustakin alkaa olemaan yli kaksi vuotta.

Mulla on harvoin muita sosiaalisia kontakteja työn ulkopuolella ja tuntuukin, että alan nauttimaan jotenki tästä erakon elämästä tavallaan. Lenkeillä huomaan valitsevani sellaiset reitit missä ei toivon mukaan tule muita ihmisiä vastaan. En mene rappukäytävään, jos ovella tai käytävässä on joku muu samaan aikaan. Kaupassakin käynti ahdistaa siellä olevien ihmisten takia.

Tänään kauhukseni seinänaapurini tuli minua vastaan rappumme edessä ja kehtasi vielä huutaa mulle, että mennään samalla hissillä. Ei siinä muuta auttanut kun alistua kohtaloonsa ja kuunnella naapurin juttuja nelisen kerrosta ylöspäin. Kai tuo yksinäisyyttään halusi kontaktiin kanssani mutta itse koen hänen olleen mulle vittumainen. Ja tuo tapaus pilasi päiväni. Jään todennäköisesti pyörittelemään loppupäiväksi päässäni miksi tuokin ihminen halusi olla mulle ilkeä ja mitähän se nytkin musta ajattelee kun olin niin sosiaalisestikykenemätön tuon pienen hetken ja syöksyin kompelösti turvaan asuntooni kesken hänen lauseensa.

Mä taidan olla liian heikko kohtaamaan vieraita ihmisiä. Siis omana itsenäni. Töissähän tapaan päivittäin satoja ihmisiä ongelmitta mutta silloin ammattiroolissani. Omana itsenäni en ehkä kestäisi puolta tuntia pidempään. Ajatus siitä, ettei musta voi pitää ja olen jotenkin outo ja luotaantyöntävä elää mussa vahvana varmaan loppuelämäni. En sitten tiedä voisiko ajatuksessa olla jotain perääkin, jos se noin vahvasti on päähäni iskostunut. Kenties.

Olen taas välillä miettinyt avun hakemista itselleni mutta loppujen lopuksi en usko, että ongelmiani pidettäisiin vielä niin vakavina että kannattaisi mitään tehdä. Olen kuitenkin työkykyinen ja pintapuolisin vaikutan onnistuneeni ja pärjääväni elämässäni. Pään sisällä vain on edelleen vuosia jatkunut kaaos ja suru tästä elämästä. Ja valitettavasti pelastukseni on rakastavat ihmissuhteet, joita ei minulle pystytä reseptillä määräämään enkä voi niitä kaupasta lähteä ostamaan. Jos ei ihmettä tapahdu niin se on roikuttava tässä löysässä hirressä loppu elämä ja kuolinvuoteella todettava, että tällainen oli mun elämä. Harmaa, ankea ja yksinäinen.

Uupuneisuutta

Uusi vuosi meni kivasti, mulla oli mukavaa. Nyt iski taas se sama tuttu harmaa arki, jo pelkkä sen toteaminen väsyttää.

Menin tänään rustaamaan nimeni uuteen työsoppariin. Vaikka niin olen tässä todennut, että toi nykyinen työ vie mun kaikki voimat niin silti mä taas lupauduin. Toisaalta hieman pakonkin edessä, koska
a) tarvin rahaa
b) haluan kehittyä ja oppia alallani
c) tarvin työkokemusta
d) mulla on jatkolle joka tapauksessa muita suunnitelmia eli en tule olemaan tuolla todellakaan loppu elämääni.

Kai tää on taas tätä ainaista epämukavuusalueelle asettumista mitä tunnun harrastavan ihan joka käänteessä. Koskaan ei näköjään voi olla vaan niin, että kaikki tuntuis mukavalta. Ja toisaalta tällanen kasvattaa ja opettaa eniten, tavallaan jokasesta päivästä selviytyminen on jonkinlainen onnistumisen kokemus (vaikka harvoin se siltä tuntuu kun on sössiny oikein urakalla kaiken mahdollisen).

Tässä taas kamppailen yhden ison ongelmani kanssa: mua väsyttää ihan hulluna mutta en haluais käydä nukkumaan, ettei huominen tulis liian nopeesti. Tarvisin aina vähintään 48h pituisen vuorokauden, että pystyisin palautumaan ja nollautumaan kaikesta. Hengailen tässä nyt vielä hetken aikaa ja sitten käperryn peiton alle.