Osa blogien ideaa on kai se, että annetaan rajattu ja siloiteltu kuva arjesta tai siitä aiheesta mistä nyt kirjoittaakaan. Mua ei ole vielä ainakaan tullut vastaan sellaista blogia, joka kertoisi miten helvetin tylsää salilla käyminen on tai miten vastenmielistä on käydä shoppailemassa ja matkoilla. Sitä sitten vuorotellen ihastellaan miten jonkun toisen elämä on aivan luksusta ja ruusuilla tanssimista. Niinkuin mun entinen terapeutti sanoi, niin eihän kukaan päivitä Facebookiin miten istuu yksin kotona ja syö popcornia. Vaikka moni niin varmasti tekeekin.
Omat aikaisemmat blogini ovat olleet jokseenkin synkkiä, eikä tämäkään varmasti tee poikkeusta linjasta. Tuntui vain, että ensimmäinen "angstaus"blogi on jo liian angst siihen nähden minkälaisia ajatuksia haluaisin blogiin purkaa ja painonpudotusblogiin mulla ei riitä enää minkäänlaista motivaatiota eikä mielenkiintoa. Reissublogiin taas on turha kirjoittaa mitään näin melkein kaksi vuotta reissun jälkeen. Nyt ajattelinkin tehdä blogin, johon kerron tavallisesta harmaasta arjestani sellaisena kuin se on, ja muuta melankolista pohdintaa elämästäni yksinäisenä nuorena naisena täällä Etelä-Suomessa.
Rehellisesti en odota tälle blogille siunaantuvan ainuttakaan lukijaa, sillä en kirjoita omalla nimelläni tai naamallani, koska haluan suojella yksityisyyttäni visusti. Lähinnä kirjoitan itselleni; purkaakseni ja jäsennelläkseni ajatuksiani ja lukeakseni näitä ehkä joskus tulevaisuudessa. Teksit eivät tule olemaan loogisia tai hienosti jäsenneltyjä vaan ajatuksen virtaa siinä järjestyksessä kun asiat mieleeni pulpahtavat.
Tällä hetkellä mulla tuntuu olevan miljoona asiaa, joista haluaisin kirjoittaa mutta tuntuu että ne kaikki on liian pitkiä juttuja yhdellä kertaa puitavaksi. Täytyy vaan saada aloitetuksi tämä homma, joka sekin on venynyt nyt parilla päivällä. Aina kun olen päättänyt aloittaa, olen löytänytkin itseni selailemasta muiden blogeja yömyöhään asti. Tällä kertaa sitten päätin että nyt keskiyöllä ois sitten se hetki kun otan härkää sarvista ja avaan sanaisen arkkuni tänne.
No kuka mä sitten olen?
Olen kahdenkymmenen paremmalla puolella oleva nainen laajahkosti Etelä-Suomessa vaikuttava nainen. Koulut on käyty ja työelämässä oltu nyt hetken aikaa. Asun yksin ja olen sinkku ja viimeisimmästä miesjutusta taitaa olla kohta jo pari vuotta. Harvat ystävät on muuttuneet tässä vuosien varrella kavereiksi ja niitäkin voi laskea olevan maksimissaan kahden käden sormien verran. Perhettä mulla ei koskaan ole ollut, muodollisesti ehkä mutta todellisuudessa ei ollenkaan. Sisarusteni kanssa en ole tekemisissä ja vanhempienikin kanssa pari kertaa kuussa - välillä en sitäkään. Isovanhempiin pätee sama kuin vanhempiini.
Sanomattakin siis selvää, että voin vähättelemättä kutsua itseäni yksinäiseksi - mulla ei ole läheisiä ihmisiä ympärilläni. Kun joskus kuulee miten kaverit soittelevat toisilleen viikoittain tai vanhemmat lapsiensa kanssa päivittäin, niin mulla ei ole koskaan ollut tuollaisia ihmisiä. Mä oon aina pärjäillyt yksin ja ilman että musta on välitetty. Vanhempien rakkautta en oo koskaan kokenu, kavereilta ja entiseltä poikaystävältä saanut joskus vähän kyseisestä tunteesta maistiaisia. Mutta eihän sillä kukaan elä ja siksi kamppailen enemmän kuin usein eksistentiaalikriisini kanssa.
Mulla ei oo varsinaisia harrastuksia, vaikka haluaisinkin olla innokas urheilija ja muusikko. Tykkään kyllä laulamisesta, kauniista kuvista, luonnosta, eläimistä, vieraista kulttuureista, matkustamisesta, elokuvista, pitkistä keskusteluista, kokkailusta ja ihmisten tarinoista nyt näin muutamia mainitakseni. Oon herkkä ja helposti kaikkea analysoiva mutta toisaalta itseäni haastava ja kokeilunhaluinen. Olen taipuvainen melankoliaan ja pessimismiin, vaikka haluaisinkin nähdä kaikissa jotakin hyvää ja mielenkiintoista. Todellisuus on kuitenkin opettanut toisin ja tuntuu, että aina on syytä epäillä ja tiedostaa pettyvänsä.
Helppoa elämäni ei ole ollut eikä tule jatkossakaan olemaan ja siitä luulisi riittävän tännekin purkauduttavaa. Myönnettäköön, että vaikka helposti kieriskelen elämäni kurjuudessa niin aina kuitenkin huomaan itseni haaveilevan ja kuvittelevan, että tulevaisuudessa on kuitenkin jotakin hyvää ja asiat muuttuvat paremmiksi. Surkuhupaisaa ja samalla raakaa, että vielä jaksan uskoa johonkin parempaan elämään. Sellaista kun ei ole tullut näiden vuosien aikana mitä olen tällä pallolla tähän mennessä tallannut. Kai sekin sitten kertoo jotakin mielenterveydestäni, etten ole vajonnut täyteen synkkyyteen vaikka edellisen perusteella syytä tuntuisi olevan.
Harmaudessa on kai kevyempi valetaa kuin pimeydessä. Ja harmaa muuttuu pikku hiljaa valkoiseksi. Saa nähdä käykö mun elämässä koskaan niin, mutta tällä hetkellä mun arkeni on harmaata ja sitä mä aion tänne jatkossa puida, itkeä ja surra, toivottavasti joskus myös iloita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti